Suomalaisen aseistakieltäytymisen historia palaa ainakin 1900-luvun alkuun.
Aseistakieltäytyjien matka tähän päivään on täynnä alistumattomuutta ja vastarintaa. Usein aseistakieltäytyjät ovat onnistuneet nolaamaan virallisen järjestelmän kekseliäillä tempauksillaan.
 
1800-luvun alkupuolella Suomi oli Venäjän alainen demilitarisoitu alue, eikä aseistakieltäytyjäliikkeelle ollut tilausta. Suomen ensimmäinen laajamittainen aseistakieltäytymistempaus oli 1900-luvun alussa, jolloin tsaari Nikolai II pyrki venäläistämään muutama vuosikymmen aikaisemmin perustetun Venäjälle alisteisen, mutta silti kansallisen Suomen armeijan. Venäläistämisen seurauksena suomalaiset organisoivat laajoja kutsuntalakkoja. Vuoden 1902 kutsunnoista jäi pois noin puolet asevelvollisista.
Protesti onnistui ja tsaari vapautti suomalaiset asevelvollisuudesta.

Seuraavat kutsunnat pidettiin vuonna 1918, kansalaissodan aikana. Suomen itsenäistymiseen liittyneet poliittiset virtaukset olivat militarisoineet maata voimakkaasti (perustettiin mm. jääkäriliike, punakaarti ja suojeluskunnat). Toisaalta kansainvälinen rauhanliike oli voimistunut vastavoimana ensimmäiselle maailmansodalle ja myös suomalainen rauhanliike organisoitui.
 
Siviilipalvelus nousi rauhanliikkeen keskeiseksi kysymykseksi. Aseettoman palveluksen suorittaminen osana sotalaitosta oli ollut mahdollista uskonnollisista syistä vuodesta 1922 asti, mutta rauhanliikkeet vaativat puolustuslaitoksesta kokonaan erillistä siviilipalvelusta.
Tapahtumat kärjistyivät Arndt Pekurisen tapaukseen. Pekurinen kieltäytyi asepalveluksesta vuonna 1926.
Muutamaa vuotta myöhemmin hänet vangittiin, ja Pekurinen aloitti nälkälakon. Viranomaiset pyrkivät salaamaan tapahtumat, mutta tieto protestista vuoti vankilan ulkopuolelle ja rauhanliikkeiden toimesta aina ulkomaille asti. Pekuriselle kerätyn kansainvälisen adressin allekirjoitti mm. 60 Britannian alahuoneen edustajaa, Albert Einstein ja muita intellektuelleja.
 
Sotalaitoksen ulkopuolinen siviilipalvelus mahdollistui vuonna 1931. Kahden ensimmäisen vuosikymmenen aikana sivarin suoritti 500 - 600 henkilöä. Käytännössä siviilipalvelukseen pääsi vain uskonnollisista syistä. Jehovan todistajat muodostivat totaalikieltäytyjien pääjoukon.
 
Pekurinen vapautui vankilasta 1932, mutta joutui hankaluksiin heti toisen maailmansodan puhjettua. Siviilipalvelus ei vapauttanut armeijasta sodan aikana (kuten ei tänäänkään). Talvisodassa sivarit määrättiin töihin kouluihin ja sairaaloihin, mutta jatkosodassa he joutuivat aseettomaan palvelukseen. Pekurisen lisäksi tiedossa on noin 130 sivaria, jotka kieltäytyivät astumasta armeijan riveihin. Heidät tuomittiin vankilaan, osa teloitettiin.
 
Pekurisen kohtalona oli "kadota" jatkosodan aikana. Ilmeisesti Pekurinen kuljetettiin vankilasta rintamalle ja määrättiin ruotuun. Pekurisen kieltäydyttyä kenttäoikeus teloitti hänet. Viranomaiset yrittivät haudata Pekurisen sankarihautaan "rintamalla kaatuneena", mutta aikeista luovuttiin. Kuolemasta ei tehty koskaan virallista tutkimusta.

Virallinen historiankirjoitus kertoo mielellään tarinaa talvisodan ihmeestä ja suomalaisten yhtenäisyydestä. Mainitsematta jää, että edes sodan aikana suomalaiset eivät muodostaneet yhtä rintamaa. Monet lähtivät sotaa pakoon ns. metsäkaartiin. Esimerkiksi Lapin Kolarissa tiedetään kokonaisen kylän miesten lähteneen ryhmäpäätöksellä metsään. Näistä viisi ammuttiin myöhemmin, yksi kidutettiin kuoliaaksi ja osa pakeni Ruotsiin.
 
Rintamalla tilastoitiin yli 15 000 karkuria. Karkuruuksien painopiste osuu jatkosotaan, jolloin Suomen armeija ylitti vanhan rajan. Rajan ylityksen jälkeen monet kokivat sodan hyökkäykseksi puolustautumisen sijaan. Ainakin osa karkuruuksista voidaan näin ollen luokitella aatteellisiksi kieltäytymisiksi (väheksymättä silti inhimillisen pelonkaan kanssa kamppailleita henkilöitä).
 
Kenttäoikeus reagoi rajalla tapahtuneisiin joukkokieltäytymisiin teloituksilla ja vankeustuomioilla. Vankien määrä kohosi vankiloissa lähes 2 700 hengellä. Jatkosodan aikana vankiloissa virui myös lähes tuhat poliittista vankia turvasäilössä (etupäässä kommunisteja). Näistä 600 istui ilman oikeudenkäyntiä.
 
>> Seuraavaksi 1950-luvun loppupuolelle