Vuonna 1959 myös siveelliset syyt tunnustettiin aseistakieltäytymisen perusteeksi uskonnollisten syiden rinnalla. Vakaumusta tutkimaan asetettiin vakaumuksentutkintalautakunta, johon kuului niin tuomari, upseeri, sosiaaliministeriön edustaja kuin pappi ja psykiatrikin!
 
Käytännössä ei-uskonnollinen kieltäytyjä läpäisi kuitenkin vain harvoin kuulustelut. Tämän lisäksi pitkä 14 kk:n palvelusaika piti sivarien määrän kurissa. Vuoden 1959 lain aikana kieltäytyi silti yli 1400 henkilöä.
Uusi laki kohteli erityisellä "huolella" Jehovan todistajia, jotka määrättiin palvelukseen Karvian erityistyölaitokseen. Palvelusaika oli muista poiketen 16 kk, jonka päälle määrättiin usein vielä vuoden verran ylimääräistä. Jehovan todistajat asuivat 8-10 hengen huoneissa, joissa oli yksi sähkölamppu, kuivakäymälä ja "ruhtinaalliset" kymmenen astetta lämmintä talviaikaan. Kekkonen lakkautti Karvian laitoksen vuonna 1961 sen jälkeen, kun paikka oli nimitetty julkisen kohun saattelemana keskitysleiriksi.
 
Laki kriisiytyi lopullisesti 60-luvun lopulla kulttuuri- ja opiskelijaradikalismin aallokoissa. Vuonna 1967 Sadankomitea järjesti ns. Helluntain epämarssin, jonka päätteeksi neljä armeijan käynyttä poltti passinsa. Myrskyisä julkisuuskeskustelu nimitti protestoijat liuhuparroiksi ja partaradikaaleiksi. Puolustusministeriö lähetti niskuroijille uudet passit.
 
Yleiseen radikalismiin liittyen alkoi siveellisistä syistä kieltäytyviä tungeksia tutkintalautakunnan eteen. Lautakunta reagoi hylkäämällä lähes kaikki anomukset. Erik Schüller protestoi saamaansa päätöstä pitämällä Vanhalla ylioppilastalolla puheen, jossa hän yllytti aseistakieltäytymiseen. Yllyttäminen oli säädetty rikokseksi jatkosodan aikana, ja Suojelupoliisi teki Schülleristä ilmiannon.
 
Schüllerin kävellessä oikeuteen kerättiin ympäri maata noin kaksituhatta nimeä listaan, jonka teksti yllytti niin ikään aseistakieltäytymiseen. Viranomaiset olivat aluksi haluttomia haastamaan tuhansia ihmisiä oikeuteen, joten allekirjoitukset toimitettiin lehdistölle, Suojelupoliisille ja jotkut kävivät vielä varmuuden vuoksi ilmiantamassa itse itsensä. Alkoi Suomen itsenäisyyden ajan merkillisin ja laajin oikeusjuttu.
 
Lehdistön riemuksi syytetyt suhtautuivat oikeuslaitokseen epäkunnioittavasti ja kilpailivat kovimmasta tuomiosta "päävoittona". M.A. Numminen esitti oman puolustuspuheenvuoronsa laulamalla. Päävoitto oli vuosi ja neljä kuukautta, useimmat saivat sakkoja. Lopulta presidentti armahti kaikki oikeus- ja puolustuslaitoksen tultua naurunalaiseksi.

Vuonna 1969 voimaan tullut uusi laki lyhensi siviilipalvelusta 12 kk:een ja ei-uskonnollisten kieltäytymisperusteiden skaalaa laajennettiin niin, että mukaan mahtuivat myös yhteiskunnalliset ja "rationaaliset" syyt. Aseistakieltäytyjien määrä kasvoi: vuonna 1971 sivariin lähti noin 300 henkilöä, vuonna 1980 lukumäärä ylitti tuhannen. Totaalikieltäytyjiä oli 1970-luvulla noin tuhat, joista pääosa yhä Jehovan todistajia.
 
Vakaumuksentutkintalautakunta reagoi siviilipalveluksen kasvaneeseen suosioon hylkäämällä yhä enemmän hakemuksia. Vuonna 1974 perustettu Siviilipalvelusmiesliitto alkoi vaatia koko tutkintalautakunnan lakkauttamista.
Konflikti kulminoitui Pentti Haaparannan tapaukseen: hänen hakemuksensa hylättiin ja Haaparanta astui vankeuteen. Amnesty määritteli Haaparannan mielipidevangiksi ja kuukauden jälkeen tutkintalautakunta hyväksyi Haaparannan "uusitun" todistuksen. Tämä oli vaihtanut tekstissään sanan tolstoilainen sanaan gandhilainen. Tutkintalautakunta tuli naurunalaiseksi, ja presidentti armahti Haaparannan.
 
>> Seuraavaksi: 1980-luvun loppupuolella